Helin blogi, osa I
17.3.2008: Lomat ja pyhät
Olemme taas lähdössä talviloman viettoon kaveriporukalla. Olemme tehneet niin jo monta vuotta. Kaveriporukka alkaa pienentyä vuosi vuodelta kenellä ei ole lapsia. Se on ihan luonnollista. Mutta voiko kukaan kavereistamme ajatella sitä, että miltä se meistä tuntuu. Olemmeko muutaman vuoden kuluttua ainoa pari joka voi lähteä tällaiselle kaverilomalla? Lopulta kaverit lähtevät yhdessä lapsilomalle minne meitä ei ole kutsuttu tai vaikka kutsuttaisi, en tiedä haluaisinko edes lähteä.
Lomat ja pyhät ovat varmaan kaikkein pahimpia lapsettomille. Muut viettävät perheensä kanssa kesälomia, jouluja ja muita pyhiä yhdessä kun me olemme kahden. Äitienpäivä on varmasti kaikkein pahin. Tokihan vietämme sitä omien äitiemme kanssa mutta saanko koskaan tietää miltä tuntuisi olla itse äiti jolle tuodaan kukkia ja kortti aamulla. Joulu on toinen. Voi sitä riemua kun lapset avaavat lahjat kun joulupukki on käynyt. Me emme saa välttämättä ikinä kokea sellaista omien lastemme kanssa. Varmasti tulemme osallistumaan jollain tavalla sukulaistemme juhliin ja näemme heidän lasten riemun, mutta en edes uskalla ajatella miltä se mahtaa tuntua. Tällä hetkellä haluaisin vain kaivautua peiton alle odottamaan että se on ohi.
Simpukka-yhdistys järjestää joka vuosi Lapsettomien lauantain. Sitä vietetään juuri ennen ätinpäivää. Emme ole koskaan osallistuneet siihen vaikka joka vuosi on tehnyt mieli koska tilaisuus on aina Tampereella. Heti kun yhdistys järjestää sen Helsingissä, osallistun varmasti.
Joka vuosi näihin aikoihin, juuri ennenkuin lähdemme lomalle yhdessä, mietin ketkä eivät tule ensi vuonna mukaan koska ovat raskaana. Ei pitäisi tehdä tätä vaan nauttia tästä lomasta. Mutta kun ajatukset tulevat väistämättä mieleen. Äitienpäivä on myös tulossa. Vielä tänä vuonna vietämme sitä ihan aikuisten kesken, mutta miten ensi vuonna?
Kissallamme on kohta synttärit. Voi sitä riemua kun se saa paketin minkä repiä auki ja sen jälkeen herkullisen annoksen kalaa.
Katkerasta tilityksestä huolimatta hyvää talvilomaa!!
4.4.2008: Ne ympäröi minut
Niitä näkee joka paikassa, kuulee joka puolella, niitä ei voi paeta: lapsiperheitä.
Tänään minulle soitti Pelastakaa lapset-järjestöstä puhelinmyyjä. Hän olisi halunnut että olisin lahjoittanut heille rahaa. Siis ihan hyvään tarkoitukseen. Mutta silti kun kuulin mistä soittaja oli niin vatsassani pyörähti. Teki mieli sanoa soittajalle, että `kuule, tässä tarvitsisi sponssia itse kukin lapsiasioissa`. Tyydyin sanomaan että me ollaan jo tänä vuonna lahjoitettu mm. kehitysvammaisille rahaa joten tämä kierros jää nyt väliin. Puolen tunnin kuluttua soitti MediHelistä rahanruinaaja ja hänelle lupasin 55 euroa.
Olin eilen jääkiekko-ottelussa. Jo alkumetreiltä lähtien törmäsin lapsiasioihin ja sitä jatkui koko illan. Mm hallissa oli yllättävän paljon lapsia vaikka kyseessä oli tiukka semifinaaliottelu. Kuinka mukavaa olisi viedä omia lapsia otteluun, ostaa heille joukkueen tuotteita (ja samalla ostaa itselle) ja antaa heille huimia kokemuksia. Myös tästä jään paitsi.
Me puhuttiin eilen töissä yhdestä lapsesta johon tutustuin kun olin töissä päiväkodissa. Hänellä on FAS ja sekä isä että äiti oli ainakin vielä vuonna 2001 huumeriippuvaisia. Taas aloin ajattelemaan sitä kuinka huumeäidit tekee lapsia, ne otetaan huostaan ja sen jälkeen he jatkavat tehtailua mutta sille ei voi mitään. Lapsilla on kehno alku elämässään ja huonossa tapauksessa he asuvat koko lapsuusajan lastenkodeissa. Niin kauan kun äiti on narkkari on ihan hyväkin että lapsi asuu lastenkodissa mutta mukavaa se ei voi olla.
Ja sit olen minä. Vaikka mä kuinka haluan lasta niin sitä ei vaan näy eikä kuulu.
10.11.2008: Suuria tunteita
Isänpäivä. Se tuo tässä perheessä suuria tunteita pintaan. Ihan niinkuin äitienpäiväkin.
Aamulla kun heräsin, Toni jäi nukkumaan. Livahdin vaivihkaa sängystä ylös ettei Toni vain herää. Laitoin saunan päälle koska Toni tykkää käydä aamusaunassa. Keitin aamukahvit, valmistin herkkuleipiä ja katoin ne tarjottimelle. Neilikka vielä koristeeksi. Sen jälkeen levyltä soimaan kappale "Aamu". Se on meidän oma biisi. Hellä herätys ja tuoreen kahvin tuoksu nenään.
Näin olisi voinut tapahtua mutta se oli vain mielikuvitusta. Oikeassa elämässä Toni heräsi kaksi tuntia ennen minua, minä heräsin vasta puolen päivän aikaan väsyneenä ja masentuneena. Ulkona satoi vettä ja ilma oli harmaa. Kiukuttelin koko aamun Tonille ja hänen ollessa suihkussa itkin, koska en jaksanut tätä oloa. Kissakin sai osuutensa. Hormonit, ajattelin mutta todellisuudessa olin masentunut koska tänäkään vuonna emme vietä isänpäivää oman perheen kesken.
Kävimme Tonin siskolla heidän isän kanssa ja menimme siitä kaikki viisi Suomi - Ruotsi otteluun. Istuimme aitiossa mistä näki hyvin katsomoihin. Jo kävellessämme hallille näin kuinka isät veivät jälkikasvuaan matsiin. Ja kuinka kivaa heillä varmasti oli siellä. Naapuriaitiossa oli perhe jolla oli n puoli vuotias mukana. Hän itki ekan erän aikana ja muistan miettineeni että miksei meillä.....
Toni ei ole näyttänyt ajattelevan isänpäivää sen kummemmin. Tai ainakaan hän ei ole näyttänyt tunteitaan. Minulla on tunteet pinnassa. Vatsassa kaihertaa suru ja kaipuu omasta perheestä eikä se tunnu lähtevän millään pois. Tietenkin on tosi ihana viettää isänpäivää oman isän tai Tonin isän kanssa mutta ei se ole sama asia. Joku pala puuttuu. Ja se pala pyrkii koko ajan ulos keinolla millä hyvänsä. Ja tänään se näyttäytyi kiukutteluna, itkuna ja kaipuuna. Ehkä huomenna helpottaa. Tai sitten ei...
Menemme huomenna taas labraan, kolmannen kerran. Lääkäri soittaa kolmen jälkeen tuloksista ja toimintasuunnitelmasta. Toivottavasti arvo on jo negatiivinen. Vuotoa on edelleen. Olisikohan jo viides viikko menossa. En ole enää laskenut. Rasittavaa se on joka tapauksessa. Huomenna on myös selän jälkitarkastus. Olen mennyt kovaa vauhtia eteenpäin ja nyt voin jo istua muutaman tunnin. Toivoa siis on ainakin sillä saralla.
Kaikesta tästä valituksesta huolimatta toivon jokaiselle isälle todella hyvää isänpäivää. Muistakaa kuinka onnellisia ja siunattuja olette kun teillä on oma lapsi jonka kanssa viettää tällaisia päiviä. Ehkä mekin joskus saamme kokea saman kuin te nyt.
23.4.2009: Kaikki loppui ennen kuin ehti alkaakaan
Niin, negahan sieltä tuli. Vaikka en ole uskonut positiiviseen tulokseen oikeastaan kertaakaan niin silti tuloksen kuuleminen veti mielen todella apeaksi. Toivehan oli tietenkin että se olisi tästä alkanut mutta kuinkas sitten kävikään. Surettaa ja raivostuttaa. Miksi miksi miksi? Miksei ole jo meidän vuoro?
Realistisisia selityksiä: alkiot olivat huonolaatuisia eikä sen takia kestänyt, odotan enemmän NYC matkaa kuin raskautta (ei ole totta), en saanut lopetettua tupakanpolttoa (ei ollut motivaatiota), vieläkään ei ole meidän vuoro.
Negatiivisesti ajateltuna: kroppa ei vaan jaksa enää viime syksyisen keskenmenon jälkeen, joku korkeampi voima on päättänyt että meistä ei tule vanhempia, meidät on kirottu, alkioita jäljellä enää neljään kertaan
Positiivisesti ajateltuna: alkioita jäljellä vielä neljään kertaan, ei tarvitse syödä hormonia, rahat säästyy matkaa varten, voin mennä rennosti tykyilemään kahden yksikön kanssa, ei tarvitse selitellä miksi en juo, ei ole pinna kireällä koko ajan.
Olen antanut itselleni tämän päivän aikaa murehtia asiaa mutta sen jälkeen tämä on loppuun käsitelty. En halua jutella tai kuunnella tämän päivän jälkeen mitään tähän liittyvää. Täytyy ajatella positiivisesti ja laittaa uutta matoa koukkuun. Matkan jälkeen aloitetaan uudet hoidot. Nycissä relataan ja nollataan. Matkaan on enää kolme viikkoa. Suosittelen tätä ajatusmallia muillekin. Nyt tuntuu ettei jaksa mutta huomenna tilanne on jo ihan toinen. En halua tänäänkään jutella tästä. Se vaan pahentaa oloa. Kommentoikaa rauhassa. Niitä on mukavaa lukea.
